Kauan eläköön kuningas

Tää kirjotus on omistettu puhtaasti Rickyläiselle, miun pienelle, punaiselle varjolleni.
Oon miettiny ikääntymistä viime päivinä tosi paljon, ja tänään tuli tosi nostalginen tunne kun löysin Rantosen Hennan meistä viime keväänä ikuistamia kuvia. Alisa saa varmaan halvauksen nää kuvat nähdessään, koska Karitalla on kauhea pummi-look, mutta yrittäkää kestää ♥ Miulle henkilökohtaisesti tärkeitä kuvia, vaikka noi kisat menikin ihan perseelleen. Haettiin pari hylkyä ja muistaakseni yliaikainen kymppi.

Jotain, mihin luotan Riin kanssa 100 prosenttisesti - paikallaolot. Joskus murkkuaikoina väännettiin kättä ihan urakalla, onneksi jaksoin vääntää. Kun olin koiran kanssa käynyt kuukauden verran treeneissä vain kantaakseni sen pois radalta varastelun jälkeen, se lopulta tajusi, että hommia ei lähdetä tekemään jos ei malteta olla paikallaan. Ei ole muuten ikinä varastanut kisoissa.

Kontaktit, toinen asia josta ollaan väännetty kättä. Pitäis vääntää edelleen. Faktahan on, että koira osaa, tekee jos jaksaa vaatia. Pitäisi vaatia. En miäkään teksi kotona kotitöitä jos joku ei vaatis. Mutta se onkin mun oma kontaktipossu ♥ Sille voi sentään suuttua, jos ei pysähdy kontaktille, koska se osaa, ihan oikeesti.

Tää on ehkä paras otos :'D Koiran piti siis hakea tuonne putken toiseen päähän, oli muistaakseni vielä pimeä putki, ite oon sillein "ei noin!" ja Rickyn ilme "ohjaa paremmin!" Me ollaan kyllä niin loistava pari. Tai oikeastaan Ricky on kasvanut miun ohjaukseen - muistan kun Marja viime talvena treeneissä totes, että ihme miten toi koira lukee noita sun huitovia käsiäs, ottaa ne huomioon oikeissa tilanteissa, mutta ei sitten noteeraa turhaa huitomista.

Kyllä, yhteenkasvaneet. Karita ja pikku Räksy. Vaikka M on jollain tavalla enemmän miun koira kuin R koskaan (koska M on todellakin antanut miulle sydämensä, ihan kokonaan, paimenkoiramaiseen tyyliin), on Rickyssä jotain... spesiaalia. Se tunkee röyhkeesti kainaloon jos tuntuu siltä, ärisee kun nostan sen päiväpeiton päältä jotta saisin sen peiton pois, kadottaa korvansa jos tuntuu siltä... Silti se on jotain mahdottoman rakasta. Se on se otus, jonka kanssa kasvoin koiramaailmaan. Se, joka opetti, että koira voi olla kakkapää. Se, joka on aina hyvällä tuulella.



Toi ylempi kuva tulee nyt vähän hölmösti, mutta se tiivistää aika paljon. 2012 puuttuu vielä. Miä täytän kesällä 18, Ricky paria päivää myöhemmin 7. Ihan kouluikäinen kaveri. Tuntuu siltä, että R ois ollut aina, ja siltikin vasta vähän aikaa.

Olkoon yhteisiä vuosia vielä monta, monta jäljellä ♥

Peeäs. Teksti oli sekava, I know, mutta rakkaudella parhaalle pikkuterrille!