Helmikuussa on blogimerkintöjä viisi kappaletta, joista kolme ei liity treenaamiseen millään lailla. Hallilla käytiin siis hurrrrrjat kaksi kertaa.
Ricky treenattu: pyöreät nolla kertaa. Eipä ole paljoa hurraamista. fiilikset:treenejä ei, joten fiiliksiä ei pahemmin ole :D parannusta viime kuuhun: plusmiinusnolla. Tuskin toi koira on mitään sisäistänyt, mutta tuskin treenaamattomuus sille mitään tekee. ensi kuun treeneihin: ne jutut treenin alle, jotka piti helmikuussa treenata: tiukat takanaleikkaukset, niistojen vahvistuksia ja etenemistreeniä. muuta: Ricky palkittiin MAHin vuosikokouksessa vuoden medikoirana ♥ Ensimmäiset kisat löytiin lukkoon, maaliskuun lopulla Imatralle!
Max
treenattu: kaksi kertaa. Ryhmätreeni x 2, jotka sisälsivät kontakteja ja pimeitä putkia. fiilikset: ensimmäisen treenikerran jälkeen vitutuskäyrät olivat aika korkeella, seuraavalla kerralla leijailin pilvissä, joten aika ristiriitaista. Vitutuskäyrä johtui lähinnä omasta liikkumattomuudesta, koira kuitenkin yrittää aina täysillä. parannusta viime kuun treeneihin: Pimeitä putkenpäitä ei oltu treenattu aikoihin, mutta menivät tosi hienosti! Leijeröinti näytti kanssa olevan ihan kunnossa, vaikka sitäkään vahvisteltu aikoihin. ensi kuun treeneihin: saksalaisen kertailu, seinään päättyviä keppejä, kontakteja. Hyppytreeniä. muuta: ensimmäiset kisat löytiin lukkoon maaliskuun loppuun!
Mikkelin Agilityharrastajien vuoden medikoira 2011
Tänään allekirjoittaneet pikkuveli täytti vuosia (13 kappaletta, virallisesti teini), niin myö lähdettiin sitten iskän ja jätkien kanssa pakoon ja jätettiin kämppä pikkukundien haltuun (oli se pystyssä vielä kun palattiinkin).
Koirat eivät olleet uskoa että pääsivät autoon. Jätkät ovat herra ties milloin olleet Sitruunassa (vuoden -97 Volkswagen, puolipitkää mallia oleva pakettiauto ja kirkkaan keltainen väriltään, maailman paras koiraharrastusauto!), treeneihinkin ollaan menty kävellen. Mikkelissä elellessä autolla mentiin kaikkialle, auto oli superkiva paikka, sillä mentiin kisoihin ja treeneihin, tapaamaan jotain kivaa tyyppiä, auto oli pop. Nyt ne ovat olleet viimeksi autossa... Ovatko olleet kertaakaan koko helmikuussa tai peräti koko vuonna? Joka tapauksessa olivat oikeen innoissaan kun pääsivät autoon. Lähdettiin ajelemaan, ja päädyttiin loppujen lopuksi Mielakkan rinnekeskukseen. Jätkät hihnaan ja mentiin katselemaan paikkoja (oon ollut Mielakassa tasan yhden kerran tätä ennen, nyt ollaan tääkin mesta nähty sitten kunnolla). Jätkät olivat yllättävän coolisti (noi eivät siis ole oikein pentunakaan olleet kunnolla missään toreilla yms. mukana, kotikasvatettuja puskakoiria), eivät pyrkineet ihmisten luokse eivätkä vetäneet hihnassa. Lähdettiin kiipeemään yhtä rinnettä ylös ja päädyttiin sellaisen puolikodan luokse, siellä oli jotain SPR:n tyyppejä kahvilla. Kovasti rapsuttelivat koiria, M ylläripylläri jokaisen luona kiehnäämässä. Iskä heitteli Riille palloa alas rinteeseen (kota oli siis ihan laskettelurinteen vieressä, aidalla eristetty), koira juoksi onnesta soikeena ja kitarisat vilkkuen perään, ja sitten takaisin ylös. Voiko pieni koira onnellisemman näköinen olla? Se ei oo aikoihin saanut vetää kunnolla pallon perässä, ja nyt sitten jotain 15 kertaa noin 50 metriä rinnettä alas ja ylös... On ollut muuten rauhallista poikaa illan ;) M oli kiinni, siinä on vähän haahuilijan vikaa ja korvatkaan eivät ole taas ihan pelitelleet ("ai mikä luoksetulokutsu?"). Se oli kuitenkin ihan tyytyväinen SPR:n tyyppien rapsuihin.
Käytiin vielä ajelemassa pari tuntia, jätkät makoilivat takan tyytyväisinä. Sitruunassa on siis laitettu väliseinä ja jätkien tila on lämmitetty. Elättelen kovasti toiveita, että ajokortin saatuani saan tuon kulkuneuvoksi... Onhan tää koiraurheilu välineharrastus ;)
Vielä muutama sana Mämmystä: meillä on eräs rakas perheystävä, joka on ollut tiiviinä osana meidän elämää nyt pari vuotta. Hää käy meillä lähes päivittäin ja ensi tapaamisesta lähtien tällä ystävällä on ollut jätkille jotain tuliaisherkkuja, jätkät osaavat odottaa niitä. Molemmat tunnistavat hänen autonsa, ja hänen tulonsa meille on yksi sirkus - R juoksee ympäri kämppää pallo suussa ja huutaa onnesta soikeana, käy ystävän sylissä ja lähtee uudelle rundille. Jätkät jumaloivat häntä. Mämmystä kuitenkin näkee, että hän on kuin osa meidän perhettä - M on aika sosiaalinen otus, mutta päästää hyvin harvoja aivan lähelleen/on aivan rentona vieraiden sylissä. Tämä ystävä on todellakin hyväksytty, miä en ole ikinä nähnyt Mämmyn kiintyvän keneekään tällä tavalla ja tulevan niin lähelle. Jotenkin hauska katsoa Mämmyä kun jostakusta on tullut niin tärkeä oman lauman lisäksi :)
Peeäs. Iskä lupasi, että molemmat jätkät pääsevät Imatralle kisailemaan, joten kisakauden korkkaus 25.3. tuomarina yksi miun lemppareista, Sami Topra!
Tää kirjotus on omistettu puhtaasti Rickyläiselle, miun pienelle, punaiselle varjolleni.
Oon miettiny ikääntymistä viime päivinä tosi paljon, ja tänään tuli tosi nostalginen tunne kun löysin Rantosen Hennan meistä viime keväänä ikuistamia kuvia. Alisa saa varmaan halvauksen nää kuvat nähdessään, koska Karitalla on kauhea pummi-look, mutta yrittäkää kestää ♥ Miulle henkilökohtaisesti tärkeitä kuvia, vaikka noi kisat menikin ihan perseelleen. Haettiin pari hylkyä ja muistaakseni yliaikainen kymppi.
Jotain, mihin luotan Riin kanssa 100 prosenttisesti - paikallaolot. Joskus murkkuaikoina väännettiin kättä ihan urakalla, onneksi jaksoin vääntää. Kun olin koiran kanssa käynyt kuukauden verran treeneissä vain kantaakseni sen pois radalta varastelun jälkeen, se lopulta tajusi, että hommia ei lähdetä tekemään jos ei malteta olla paikallaan. Ei ole muuten ikinä varastanut kisoissa.
Kontaktit, toinen asia josta ollaan väännetty kättä. Pitäis vääntää edelleen. Faktahan on, että koira osaa, tekee jos jaksaa vaatia. Pitäisi vaatia. En miäkään teksi kotona kotitöitä jos joku ei vaatis. Mutta se onkin mun oma kontaktipossu ♥ Sille voi sentään suuttua, jos ei pysähdy kontaktille, koska se osaa, ihan oikeesti.
Tää on ehkä paras otos :'D Koiran piti siis hakea tuonne putken toiseen päähän, oli muistaakseni vielä pimeä putki, ite oon sillein "ei noin!" ja Rickyn ilme "ohjaa paremmin!" Me ollaan kyllä niin loistava pari. Tai oikeastaan Ricky on kasvanut miun ohjaukseen - muistan kun Marja viime talvena treeneissä totes, että ihme miten toi koira lukee noita sun huitovia käsiäs, ottaa ne huomioon oikeissa tilanteissa, mutta ei sitten noteeraa turhaa huitomista.
Kyllä, yhteenkasvaneet. Karita ja pikku Räksy. Vaikka M on jollain tavalla enemmän miun koira kuin R koskaan (koska M on todellakin antanut miulle sydämensä, ihan kokonaan, paimenkoiramaiseen tyyliin), on Rickyssä jotain... spesiaalia. Se tunkee röyhkeesti kainaloon jos tuntuu siltä, ärisee kun nostan sen päiväpeiton päältä jotta saisin sen peiton pois, kadottaa korvansa jos tuntuu siltä... Silti se on jotain mahdottoman rakasta. Se on se otus, jonka kanssa kasvoin koiramaailmaan. Se, joka opetti, että koira voi olla kakkapää. Se, joka on aina hyvällä tuulella.
Toi ylempi kuva tulee nyt vähän hölmösti, mutta se tiivistää aika paljon. 2012 puuttuu vielä. Miä täytän kesällä 18, Ricky paria päivää myöhemmin 7. Ihan kouluikäinen kaveri. Tuntuu siltä, että R ois ollut aina, ja siltikin vasta vähän aikaa.
Olkoon yhteisiä vuosia vielä monta, monta jäljellä ♥
Peeäs. Teksti oli sekava, I know, mutta rakkaudella parhaalle pikkuterrille!
Tiistaina oli hallille lähdön kanssa pitkä menen-en-mene-kamppailu. Läksyjä oli vino pino, kaikki muukin tuntui taas romahtavan niskaan, mutta luojan kiitos lähdin. Olin nimittäin todella hyvän mielen treenit! Keli oli nollassa, vedin sisällä pelkässä hupparissa, tiet oli aurattu joten kerrankin tuli lämpättyä kunnolla, koira oli hyvällä fiiliksellä eikä pelleillyt, ittellä asenne kohdallaan, kerrainkin liikuin - itse asiassa fiilis oli huipumpi kuin aikoihin treenien jälkeen, kiitos, Salla!
Ekalla kierroksella (pelkät numerot) päästiin kasihypylle asti. M haki tosi nätisti nelosputkeen ja miä itse kiidin ysiputken vasemmalta puolelta persjättöön -> tuli käteen, mutta oli vähän ihmeissään ja oma sijoittuminen ei ollut parasta. Kutosputken jälkeen persjättö, kasihypyn jälkeen jaakotus. Sallan mukaan kädet heitti sivulle ja M haki ysiputken sijaan nelosputken, joten tuulimyllykädet ovat palanneet :D Uusinnalla hyvin, tosi nätisti kymppiputkeen (ei ollut pimeä putki, mutta silti yllätyin miten hyvin lähti hakemaan, ikuisuus sitten ollaan tuollaisia treenattu), kymppiputken j'lkeen taas persjättö ja puomille (löysä käskytys 12 hypyllä, kaarratti). Puomilla jäi taas kontaktialueelle himmaamaan eikä tullut alas asti kuin vasta käsimerkillä. Palkkasin, menin 14 putkelle päin, vapautus, pakkovalssi. Kepeille tultiin monta kertaa väärin tai sitten jätettiin kesken (loppu tosi lähellä seinää). Parin toiston jälkeen parani.
Toisella kierroksella tehtiin samalla tavalla paitti 14 putkeen takanaleikkaus, toimi nätisti.
Sitten toisella radalla (a-kirjainyhdistelmät) piti koutsin vaatimuksesta leikata kolmoshypyn takaa. M yritti koko ajan lähteä kohti muuria, ja juoksi ihan putken vierestä, kolmannen kerran jälkeen vein räsyn putken sisäänmenoaukon luo ja jopas rupesi jätkä tajuamaan mistä on kyse :D Kontaktilla taas epävarma, huoh. 7A-9A-kohta ei meinannut onnistua millään, yritin valssata seiskan taakse, mutta sitten koira haki putkeen. Lopulta siirsin valssin niin, että pystyin juoksemaan nelosputken toista puolta, ja toimi sen jälkeen tosi nätisti!
Näistä treeneistä harjoitteluun: putkijarrutukset, persjättöjen käsivahvistus, seinää päin menevät kepit.
Oon miettinyt tota puomin kontaktia. Se juoksee tosi kovaa siihen kontaktialueelle, mutta ei sitten tee 2-on-2-offia, niin kuin pitäis. Vaadinko mä siltä sen, vai pitäisikö puomilla siirtyä siihen, että oon tyytyväinen tuohon? Koska periaatteessa pysäytys on pääasia, mutta siinä on sitten se vaara, että alkaa jäämän yhä ylemmäs ja ylemmäs... Laitetaan mietintämyssyyn.
Näistä treeneistä jäi ihan huippufiilis ja olisi olleet sellaiset, jotka ehdottomasti oisin halunnut videolle! Itselle sain sopivan aggression ohjaamiseen päälle, joka oli ihan huippua, ja sekin oli huippua, että jalat eivät vetäneet maitohapoille kesken kaiken, kun oli kunnon lämpät alla. Aika huippujen huippu juttu.
Eli viime viikon treenit (7.2.) olivat jääneet raapustelematta ylös. Tahattomasti vaiko tahallaan, tiedä häntä. Treenien jälkeen oli armoton vitutus ja olin jo valmis vannomaan lopettavani koko koiraharrastuksen, mutta tästä on taas pikku hiljaa lähdetty uuteen nousuun.
Eli treeneihin kävellen, fiilis oli hyvä, koira oli kiva ja asenne kohdillaan. Mikä meni pieleen? Itse asiassa en tiedä. Oliko liian syvälliset keskustelut Alisan kanssa vaiko mikä, mutta mikään radassa ei tunnistunut onnistuvan. Pätkä on kakkosrata, ykkösrataa ei saatu videolle. Ykkönen oli vielä karseempi, 1-3 kaarratteli, räiski rimat ja oli ihan hukassa. Okei, Mämmyllä oli useamman viikon tauko alla, mutta silti. Nyt se sitten taas varmistui: kontakteista ei ole hajua. Tai oikeastaan on: videolta näkyy että juoksee kovaa ja pysähtyy sitten johonkin, ilme kertoo "oliko se tässä?" Ei, se ei ollut siinä. Pitää taas kehitellä. Keinulla juoksi päähän ykkösradalla, kakkospätkässä autoin kädellä.
Kattelin ton videon läpi ja ei toi puomi oikeesti oo niin paha kuin muistin. Fiilis oli sillä hetkellä oikeesti tosi paska, kehuin kuitenkin reippaasti "hyvä Mämmy!", naksut ja namit, perussetti. Tuolloin kuitenkin vitutti. Kepit oli lisäks hitaat (en kyllä mitenkään hetsannu, vedätin vähän ja kepit aika lähellä seinää). Mut pirun tarkkaan toi koira tota ohjaamista lukee, kääntyy paremmin kuin R.
Treeneistä jäi jotenkin viikko sitten tosi paska maku, jotenkin masenti ja vitutti. Itsehän olin myöhässä ja huono, M teki kyllä parhaansa, se yrittää aina. Joten ensi treenien tavoite (ensi viikolla aikaisintaan) on ihan vaan tehdä hyvällä asenteella!
Tulipa sekalainen tunteenpurkaus. Kotona olin kettuuntunut ja T, ihana T, tuli kysymään mikä on, ja ei-koirallisena ihmisenä se silti osas piristää tosi mahtavasti ja anto oikeesti hyviä neuvoja (!! ihminen joka ei tiedä oikeestaan mitään agista). Loppujen lopuks alko naurattaa. Agilityn pitäisi olla ennen kaikkea hauskaa ja miun mielestä sitä ei pitäisi tehdä verenmaku suussa ja verenpaine pilvissä. Parhaimman neuvon ikinä oon ehkä saanut miun iskältä (jolla silläkään ei ole omakohtaista kokemusta alasta): Älä väännä väkisin, vaan tee positiivisella asenteella. Mä olen meinaan mokannut aina silloin kun jotain on väännetty väkisin. Miä oon kisannu aika monta agistarttia, ja miulle tulee äkkiseltään mieleen vaan kaks flow-starttia. Rickyn kanssa Mikkelissä toissa toukokuussa oli ihan järjettömän hyvä fiilis, ja silloin tehtiin nolla ja tultiin kolmansiksi. Voittajaan jäi silloin -1,5 sekunttia, yleensä jää ainakin viisi. Silloin kaikki meni nappiin, harmi, ettei sitä ole videoitu. Toinen on Mämmyn ykkösen joltain hyppäriltä, oli sellainen "myö handlataan tää", suoraa vaan, juostaan niin kovaa kuin keretään. Siltä radalta tuli sitten voittonolla kaikkien kokoluokkien parhaalla ajalla :)
Tulipa muisteloa. Siirrytäänpäs nykyaikaa.
Jätkät on olleet pakkasten + miun koulu- ja työkiireiden takia aika vähällä lenkityksellä, mutta ei näytä sohvachampionelämä niitä häiritsevän. Iltaraksut on menneet pari viikkoa "etsi-leikkinä" (jätkät oottaa keittiössä kun piilotan meidän 60 neliön kämppään raksuja, vapautus ja jätkät etsii), saa ainakin jotain toimintaa. Haluaisin niin siirtyä raakaruokintaan, mutta ongelmia on kaksi: meillä ei ole pakastinta jääkaapin minilokeron lisäksi (ja se on aina täynnä) eikä meillä mahdu pakastinta minnekään. Toinen ongelma ois toi rahoittaja, joka puistelee päätään miun koirajuttujen kanssa jo nyt, voin vaan kuvitella sen ilmeen jos ehdottaisin että koirat sais käytännössä parempaa ruokaa kuin ihmiset.
Siinäpä taisi olla kaikki... Eikä ollutkaan: unohdin mainita, että myö lähdetään Mämmyn kanssa hakemaan toukokuun toisena viikonloppuna agioppia mudi-holsu-leirille Kiteelle! Ei, kyllä M edelleen borderärrieri on, mutta päästiin silti mukaan joukkoon ;)
